Ajattelin rustailla tänne synnytyskertomuksen ylös. Lisäilen myös muutaman kuvan tänne sekaan, vaikka jostain kumman syystä ne ei kaikki kauhean edustavia olekaan :D
Torstai 14.10.2010
Aamu ysin aikaan, kun nousin sängystä lorahti jotain pöksyyn. Soitin heti äkkiä miehelle, että nyt kannattaa tulla kotiin! No könkkäsin itteni vessaan ja rupesin samantien katumaan pikaista paniikkisoittoa miehelle, koska mitään ei tapahtunut. Ei supistuksen supistusta eikä enää enempää nesteitä. Ajattelin siis, että pisi tuli housuun, onpa ehkä hiukkasen noloa selitellä tätä miehelle sitten kun se pääsee kotiin. Onneksi mies ei ollu asiasta moksiskaan vaan vietti sitten loppupäivän tehden töitä kotoa.
Perjantai 15:10.2010
Ja taas lorahti. Nyt rupesi jo enemmänkin epäilyttämään, koska ei mun rakon kurin ihan näin holtiton pitäis olla. No tälle päivälle olikin jo ohjelmaa, koska esikoinen oli lentämässä suomeen klo 14 aikaan. Oltiin kyllä sovittu jo etukäteen miehen kanssa, että mennään kentälle yhdessä, ihan vaan varmuuden vuoksi.
Pakkailin muksun kanssin ja soitin miehelle, että on muuten tylsä ilta tiedossa, sillä haluan käydä sairaalalla tarkistuttamassa itteni. Pakkasin sitten vielä meidän sairaalakassin mukaan matkaan (kännyköiden laturit unohtui kyydistä).
Päästiin kerrankin hyvissä ajoin liikkeelle ja madeltiin metroasemalle ja ehdittiin mennä 3 pysäkkiä metrolla, kun tajusin että pojan passihan on kotona! No ei kun ympäri ja takasin kotiin. Onneksi kiltti metrokuski pysäytti metron ja avasi meille ovet, että ei tarvinnut odotella 10minuuttia seuraavaa metroa. Esikoinen odotti metroasemalla kassien kanssa, että ei sentään tarvinnu raahata kahta veskaa mukana, mutta kyllä täytyy tunnustaa, että aika tiukkaa teki se edestakasin kiirehtiminen. Piti vielä pysähtyä pojan koululla hakemassa sinne unohtuneet ulkohousut.
Tässä välissä mies soitteli, että mitä jos hänen kaverinsa veisi Viljamin kentälle ja me mentäis suoraan sairaalalle. Kohteliaan itsepäisesti kieltäydyin, koska vointi oli kuitenkin ihan hyvä, liitoskipuja lukuun ottamatta (jälkikäteen ajateltuna, olis vaan pitänyt suostua ja olla vähän vähemmän itsepäinen).
Soiteltiin sairaalalle ja ne oli siellä sitä mieltä, että kotiin vaan! Ei tartte tulla. Minä sanoin, että kylläpä pitää, en todella riskeeraa mitään bakteeripesäkkeen syntymistä sisälle sen takia, että sairaalaa laiskottaa. Puhelun jälkeen lähdettiin lentokentälle päin ja oltiinkin siellä hyvään aikaan, vaan 15min odottelua, ennen kuin tätyli tuli hakemaan pojat matkaan. Päätettiin sitten käydä vielä syömässä lentokentällä naureskellen, että ties vaikka olis niinku viimeinen ateria. Bussimatkalla takasin keskustaan tunsin, että kivuttomia supistuksia tulee välillä ja mieskin tunsi ne mahan päältä.
Kello 17 aikaan oltiin sairaalalla ja päästiinkin heti käyrille. Oltiin siinä klo 18 asti ja huomattiin, että kappas! mähän supistelen alle 5min välein ja supistuksen on yhtä kovia, kuin synnytyssupistukset, tosin vaan aivan täysin kivuttomia. Hihiteltiin käyrille aina kun supistus tuli ja tsempattiin, että meneekö yli satasen vai jääkö ihan vässykäksi!
Tän jälkeen meille sanottiin, että ollaan seuraava vuorossa gynikselle, joka sitten tarkistaa oliko se vuoto vettä vai ei. Noh, 4,5h myöhemmin sanoin Mariukselle, että nyt riitti, joko pääsen gynelle tai lähden kotiin. Ei oltu syöty mitään koko aikana ja kaikki kahvilat jne. oli jo kiinni, eikä ne kovat odotustilan penkit enää houkuttaneet. Kello oli tässä välissä jotain yli 22:00. Marius kävi sanomassa tiskille, että täällä on nyt todella kiukkunen odottaja ja melkeen 5h odotusta on ihan liikaa. Paikalla sattui onneksi olemaan juuri yksi gyne, joka olikin sitten ihan kauhuissaan, että miten hitsin kauan me ollaankin jo odotettu! Hän ottaakin meidät heti sisään! (ja tässä välissä kerrottakoon, että itse tutkimus kesti ehkä sen minuutin tai kaksi.. Ois luullu, että ne olis sen kerinny johonkin väliin tuikkaamaan..)
Gynis pyysi sitten, että yskisin pari kertaa ja koittasin vähän tikistää. Otti instrumentit sisältä ja totesi, että kyllä tää vettä on! Pakkasi sitten meille mukaan sellasen sängyn muovisuojan, ne ihanat verkkoalkkarit ja pari jättisidettä, että sitten kun loput vedet menee voidaan käyttää näitä! Oltiin hieman hämmentyneitä asiasta. Vaikka kyllä oletin sen olevan lapsivettä, niin siltikin tiedon varmistuminen pääsi yllättämään ihan täysin. Gyne kysäsi sitten siinä ovella vielä ohi mennen, että tänä aamunako lorahti ekan kerran. Vastattiin, että ei kun eilen. Siinä vaiheessa väänty sen naisen suu ja totesi, että stop tykkänään, mennääs toiseen huoneeseen tarkastamaan mikä on tilanne sisällä, että oonko mahdollisesti jo vähän auki. (Mä en kyllä tajua, miten sitä ei voinu siinä samassa huoneessa tehdä, mutta ei se ketään, sentään jotain viimeinki tapahtui.)
Gyne kopeloi sisältä ja pahoitteli, jos tuntuu pahalta ja totesi sitten, että arvon neiti on 4cm auki, tänä yönä synnytetään! Olo oli jokseenkin puuhun päällä lyöty, vaikka olinkin olevinaan jo asiaan vähän valmistautunut. Tuijoteltiin vaan miehen kanssa toisiamme eikä oikein osattu sanoa mitään.
Tässä vaiheessa kello oli kutakuin 22:35 ja laitettiin tekstiviestit jakoon ihmisille, että kohta mennään eikä meinata. Tais vähän hymy hyytyä kummaltakin meistä.
Hoitsut toi leipää ja mehua, mutta en mä saanu kun puolikkaan paahtoleivänhötön alas. Kädet vaan tärisi ja jännitti ihan hirveesti. Ei sitä synnyttämisen todellisuutta edes ollu oikein tajunnu, ennen kuin vasta nyt. Että täähän pitää ihan oikeasti saada uloskin täältä mahasta ja se ei todella tuu olemaan mikään kovin miellyttävä kokemus.
22:40 kiinnitettiin tippakanyyli vasuriin ja pääsin tutamaan peräruiskeen! Ei ollu ollenkaan niin epämiellyttävää, kun olin kuvitellu. Ei nyt mitenkään elämäni ylpein hetki kuvailla sille lääkärille koska kakattaa, mutta päätin, että parempi se kuin mahdollisesti siihen synnytyslaverille.
23:30 siirryttiin synnytyssaliin odottelemaan. Ei vieläkään kipeitä suppareita ja rupes unettamaan ihan hirveesti. Taidettiinkin ottaa pienet torkut siinä samalla, kun olin käyrillä taas. Vauvalla oli ihan hirveä meno mahassa ja anturit vaan heilu kun yks veti ranttalia. Oli vähän vähemmän jännittynyt olo, varmaan siitä väsymyksestä johtuen. Normaalisti oltaisiin tässä vaiheessa yötä jo nukkumassa.
01:30 tarkisteltiin käyrät ja suppareita tuli parin minuutin välein, vaikka en mä tuntenut kun just ne mitkä huiteli siellä satasenkäyrällä. Sitten oli tähän mennessä inhottavin juttu, meinaan antibiootin laittaminen tippaan, hyh että se sattu (tai näin kuvittelin tässä vaiheessa).
Tässä onkin sitten viimeinen kuva vauvasta mahan sisällä. Oli kyllä tosi omituista katella tätä kuvaa jälkikäteen. Siellä se oli vielä piilossa, eikä tiedetty yhtään minkänäköinen tai mitä sukupuolta tyyppi on. Siinä on viimeinen kuva mun isosta mahasta.
Lauantai 16.10.2010
02:05 tuli sitten kätilöt puhkasemaan kalvot. Meinasivat, että puhkasevat sillä pääanturilla ne.. ja kyllähän ne siinä onnistuikin, mutta voi jumantsuikka että sitä vettä tulikin! Kolme sellasta hulahdusta, että ei pysyny kätilöilläkään pokka siinä menossa. Sitä vettä oli ihan kaikkialla eikä loppua näkyny. Viimeinki saivat anturin kiinni ja samoin tein rupes sitten supparitkin tuntumaan. Ensimäinen tuntu vaan kovilta menkkakivuilta, mutta toinen saikin jo vähän irvistämään Rupesinkin sitten jo kyselemään kivunlievityksistä, mutta aika nihkeesti ne niitä tarjosi vielä tässä vaiheessa. Ilokaasun hyöty oli mulla taaskin täysi nolla, se vaan haisi pahalle ja kun toinen käsi oli tipan takia kipeä eikä sillä pystynyt mitään puristamaan niin ainoa vapaa käsi kului sitten maskin pitelemiseen eikä se oikein toiminut.
Nyt tuli kipeät supistuksen n.2minuutin välein ja ne kesti aina minuutin kerrallaan. Voi kuvitella, että oli aika hulppea ero siihen nähden, että 5min aikasemmin oli ollu täysin kivutonta. Olin n.5cm auki, kun kalvot puhkaistiin ja kipeät supistelut pääsi vauhtiin. Kätilöt oli aika hitaita liikkeissään ja keskittyi välillä ihan vääriin asioihin (niinkun mun verkkoalkkareiden korjailuun sen sijaan, että olisivat hakeneet anestesialääkärin), mutta varmasti kaikki tuntui paljon pidemmältä, kun sattu vaan niin perkuleesti. Koitin seistä polvilla jossain välissä, että saataisiin vauvaa alemmas, mutta se teki supistuksista vieläkin kauheampia. Marius tarkkaili käyriä ahkerasti ja sanoikin, että välillä supistukset ei laantuneet ollenkaan, vähän lieveni ja sitten puskikin jo uutta päälle. Tavallaan harmi, ettei sitä kipua voi edes oikein kuvailla, mutta jos voisi niin varmaan olis syntyvyys laskussa entisestään.
03:50 viimein sain anestesialääkärin paikalle ja alkoi epiduraalin laittaminen. Oli aika veikeetä tässä välissä, koska supisteli lähestulkoon taukoamatta. Joskus oli sellanen minuutin rako, että supparit vähän lieveni. Tähän mennessä oon aina vaan lukenut siitä, miten vaikeeta on supistusten lomassa kääntyä kyljelleen ja koittaa saada itsensä sikiöasentoon. No nyt tiedän omasta takaa miten hirveetä se on! Varsinkin, kun supisteli niin tiheeseen niin anestesialääkärin työskelyaikakin oli suht katkonaista ja sai melkosella vauhdilla toimia siinä välissä jos supistus helpotti. Viimein saatiin kanyyli paikalleen ja lääkäri rupesi laittamaan testiannosta lääkettä, niin kiljasin miehelle, että nyt tarvii ponnistaa. Marius välitti viestin kiiresti eteenpäin kätilöille ja tunnelma oli aika hämmentynyt koko huoneessa. Olin kyljelläni siinä sängyllä ja koitin niin hartaasti olla ponnistamatta, kun vaan pystyin, mutta eihän se paljoa auttanu. Ponnistin niin vähän, kun vaan ikinä kykenin sillä asento tuntui tosi pahalle. Tässä vaiheessa lääkäri tuikkasi epiduraalin vauhdilla sisään ja mut käännettiin selälleen, että pääsin kunnolla ponnistamaan.
Ei kyllä helpottunut olo ollenkaan, vaikka oltiinkin jo näin pitkällä synnytyksessä. Kokoajan tuntui, että alapää repeää riekaleiksi hetkellä millä hyvänsä eikä mun ponnistuksista oo mitään hyötyä. Tuntui, ettei mikään liikkunut mihinkään (eli siis vauva ulospäin). Supistuksien ja ponnistuksien välissä muistan, että kätilöt kokoajan siveli ja levitteli sormilla ja miten inhottavalle se tuntui, kun olis kerranki saanu edes hetken levätä niin jotkut sorkkii sitten minkä kerkeää. Tietysti se oli hyvä juttu, koska saatiin lisää joustoa sinne minne tarvitteenkin. Onneksi edes jollain tasolla tajusin tämän enkä käskenyt pitämään näppejä erossa.
04:02 kuului kurluttava rääkäisy ja vauva oli maailmassa. Muistan vain miettineeni, että näinköhän munaskut vai en, mutta napanuora meni jalkojen välistä, joten mitään en nähnyt. Sitten sainkin vauvan jo syliin ja kätilöt kysyivät, että näittekö kumpi sieltä tuli. Ei nähty joten raottivat jalkoväliä, mutta en millään tajunnu kumpi se oli. Tuijotin vaan hölmistyneenä, kunnes Marius sitten sanoi, että kulta meille tuli tyttö. Muistan, että mies itki onnesta ja kovasti koitin ite samaa (vai liekkö helpotuksesta), mutta mun kroppa oli tyhjä kyynelistä ja ainoa mitä itselleni aiheutin, oli se että silmiä rupesi kirvelemään ihan hirveästi. Isi pääsi katkaisemaan napanuoran ja minä sain tytön rinnalle.
Olin kyllä ihan kanttuvei. Väsynyt, mutta onnellinen. Tosin luulen, että mun onni oli enemmänkin sitä, että urakka oli viimeinkin ohi ja kroppaan levisi autuas turtuminen vyötäröstä alaspäin, epiduraali rupesi viimeinkin vaikuttamaan!
Kätilöt pyysi vielä ponnistamaan vähäsen ja jälkeiset (istukka ja kumpp.) saatiin maailman. Kuulemma hyvältä näytti kaikki, minä en kyllä halunnu kattella. Keskityin vaan tuoreeseen tulokkaaseen. Samalla kätilöt kertoi, ettei yhtään repeämää ulkopuolelle ollut tullut, ainoastaan vähän sisäpuolelle, jotka tikattiinkin hetimiten. Jotain ne kertoi, että kuinka sen tekevät ja heiluttelivat mulle jotain vanutupposia, mutta en mä ollenkaan voinut keskittyä siihen touhuun, väsy painoi.
Juteltiin hetki synnytyksestä Mariuksen kanssa, joka sanoi, että meni vaan 4-5 ponnistusta ja typy olikin jo maailmassa. Musta se tuntui kyllä paljon pidemmältä ajalta. Samalla mies kertoi, että oli ehkä vähän järkyttynyt näkemästään, koska Norjassa on jonkinmoinen näköeste isän ja alapään välillä. Mies parka, kaikkeen sekin joutuu. Mua rupesi väsyttämään ihan tosi paljon, joten pyysin jos mies ottaisi vauvan minkä tekikin enemmän, kuin mielellään. Minä taisin ottaa hieman umpisilmää tai jonkinlaista lepoa tähän väliin, ainakin ajantaju hävisi ihan täysin.
07:00 siirryttiin synnytyssalista osastolle. Tai oikeastaan se oli joku osaston varahuoneen varahuone, koska kaikki muut paikat oli täynnä. Huoneessa oli kaksi sänkyä, mutta toiseen ei ollu vielä tullu kukaan. Me käytiin vauvan kanssa pötköttelemään sängylle ja Marius lähti töihin pariksi tunniksi. Sain ite nukuttua jonnekin ysiin asti, jolloin toinen perhe tuli tuoreen vauvan kanssa huoneeseen. Valvoin vähän reilun tunnin ja klo 11 aikaan mieskin tuli takasin sairaalalle. Henkilökunta ilmoitti, että vaan vuodepaikkoja on vapaana. Juteltiin hetki Mariuksen kanssa ja sanoin, että siinä tapauksessa lähden kotiin tänään. En ollu yhtään valmis olemaan samassa huoneessa jonkun ventovieraan kanssa. Hoitaja mietti hetken ja lähti tarkastamaan jotain ja tuli hetken päästä takaisin ja sanoi, että kappas! Teille onkin järjestynyt perhehuone! Tadaa! Muutettiin siis sinne. Huone oli ihan ok ja ainakin meillä oli oma vessa ja suihku, mikä oli tosi hyvä.
Tässä vielä kuva siitä, kun lähdettiin kotiin päin sunnuntaina. Olo oli sen verran hyvä, että mentiin julkisilla vaikka vähän jännittikin. Kiltti vauva tosin nukkui kotiin asti.
Niin ja tänään Siiri Sofia täytti 2-viikkoa! <3
